Suomen valtion, kansan, kansantalouden, vai miksi tätä koko hässäkkää nyt kutsutaankaan, toiminta on mennyt aivan pelleilyksi. Jos tätä pelleilyä ei aleta pikaisesti kasaamaan aidoksi tavoitteelliseksi yhteispeliksi, koko pino voi yllättäen sortua.

Tuntuu siltä, että kukaan ei oikeasti tee mitään pitkäjänteistä, tärkeämpää on vain olla jotain eri mieltä, mielistellä toisia ja puolustaa vain omaa asemaa.

Politiikassa ei ole mitään järkeä. Vallassa olevat tekevät päätöksiä, joita oppositio vastustaa. Jos päätös on muuttaa, oppositio heittäytyy muutosvastaiseksi. Jos päätös on jatkaa samalla linjalla, oppositio peräänkuuluttaa “asioiden tekemistä eikä vain odottelua”. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa kukaan ei uskalla tai pysty tekemään juurikaan poliittisia päätöksiä, joilla olisi jotain Suomen tilannetta oikeasti edistävää vaikutusta.

Työmarkkinajärjestöt toimivat vastaavalla, päättömällä tavalla. Ammattiliitot vastustavat kaikkea muutosta, jolla työntekijän asema huononee lyhyellä tähtäimellä. Elinkeinoelämän puoli taas ajattelee teollisen tuotantotalouden laeilla, joissa avainasemassa ovat kustannusten pienentäminen prosesseja tehostamalla ja lyhyen tähtäimen voiton kotiuttaminen osaakkeenomistajille. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa työn tekemiselle ei pystytä sopimaan tarpeellisia muutostekijöitä ajoissa ja seuraukset otetaan vastaan vasta pakkotilanteessa kivuliaina oireina ja isoina amputointeina.

Media taistelee oman olemassaolonsa puolesta ja on heittäytynyt tilaan, jossa tärkeää on vain lyhyen aikavälin tuotto vanhentuneen toimintakoneiston säilyttämiseksi, vanhentuneiden ajatusmallien pohjalta. Politiikasta, työelämästä, taloudesta ja kaikesta tärkeästä revitään irti kaikki mahdollinen keinoja kaihtamatta. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa media käyttää osaamistaan väärin ja aiheuttaa merkittävästi vääränlaisia kärjistyksiä, ylilyöntejä ja väärinymmärryksiä mediaa kuluttavien parissa.

Suomi-kone on tilanteessa, jossa koko yhteiskuntajärjestelmämme on luotu palvelemaan mahdollisimman tehokasta tuotantoa kuin Kehruu-Jenny, yksi teollisen vallankumouksen kulmakivistä. Etsimme pelastukseksi sitä samaa kuin aina aikaisemminkin – mahdollisimman tehokasta tuotantoa, maksimaalista tuottoa pääomalle ja niiden vastakohdaksi yksilön tasaista ja muuttumatonta arkea sekä parempia oltavia osana tuotantokoneistoa.

Minulla on teille uutinen, toivottavasti ei ole uusi: Sama vanha malli ei toimi enää!

Globalisaatio vie rutiinityön halvempiin paikkoihin. Automatisaatio ja robotisaatio vievät rutiinityön pois ihmisiltä. Halpamaiden insinööriosaaminen on jo samalla tasolla kanssamme, ja suunnitteluosaaminen painaa kohta ohitsemme pikajunan lailla.

Nämä kaikki asiat ovat olleet tiedossa jo ainakin 15 vuotta, mutta niihin ei ole reagoitu tarpeeksi voimakkaasti. Olemme antaneet vuosien mittaan uskotella itsellemme maamme omaa ylivertaisuutta viitaten historiaan ja niihin arvoihin, joilla olemme onnistuneet teollisessa tuotannossa: Ahkeruuteen, nöyryyteen, solidarisuuteen ja tasapäistämiseen. Asiantuntijat ovat nähneet ja tietäneet nämä asiat jo 15-20 vuotta sitten, mutta asialle ei ole tehty mitään.

Nyt alkaa olla jo aika tiukat paikat.

Mikä avuksi?

Jotta Suomella olisi mahdollisuuksia pärjätä edes jollakin tapaa globaalissa murroksessa, meidän pitäisi purkaa tuotantaloudellinen koneemme ja perustaa tilalle joukkue, joka tavoittelee maailmanmestaruutta.

Kaikki joukkuekilpaurheilun kanssa tekemisissä olleet tietävät, että menestyvät joukkueet tekevät enemmän ja oikeampia töitä menestyksensä eteen kuin muut. Menestyjät asettavat selvän tavoitteet, jota kohti edetään määrätietoisesti sääntöjen puitteissa, mutta parasta mahdollista suoritusta tavoitellen.

Menestyvät joukkueen taustalla on myös aina huomattavasti suurempi taustajoukko. Valmentajat, joukkueenjohtajat, huoltajat, toimitsijat ja ennenkaikkea fanit, jotka intohimoisesti tukevat omaa joukkuettaan niin hyvässä kuin huonossa. Näiden tehtävänä on rakentaa joukkueelle parhaat mahdolliset olosuhteet, jotta menestys voidaan saavuttaa.

Taival maailmanmestaruuden saavuttamiseen on pitkä ja vaikea. Sen saavuttamisen mahdollisuus on ainoastaan niillä, jotka ovat päättäneet voittaa mestaruuden, panostavat sen eteen kaikkensa ja joiden olosuhteet ja kannatus ovat kunnossa. Silloin mestaruus on saavutettavissa.

“Aina niinkuin ennenkin” ei tuo maailmanmestaruutta. Koskaan.

Tarvitsemme konkreettisen Suomi-vision, jossa määritellään tarpeeksi konkreettisesti se, minkä lajin maailmanmestaruus meidän pitää voittaa ja kuinka siihen päästään. Ketkä pelaavat joukkueessa, ketkä ovat mukana tukitehtävissä ja mikä tekee joukkueesta fanittamisen arvoisen.

Kun luodaan konkreettinen Suomi-visio, jonka saavuttamisen eteen mahdollisimman moni sitoutuu, voimme koota joukkueen. Joukkueeseen tarvitaan monenlaista tekijää, ja niitä tästä maasta löytyy, ainakin vielä.

Sitten vain luomaan polkua kohti maailmanmestaruutta. Kun on tavoite on päätetty, täysillä kohti!

Ehdotankin, että kaikki tässä sopassa jotain valtaa omaavat tahot ottavat istuvat nyt saman pöydän ääreen ja päättävät, missä yhteiskunnan lajeissa haluamme voittaa maailmanmestaruuden. Tämän jälkeen jaetaan resurssit näiden asioiden eteen ja lähdetään tekemään niitä kokonaisuuksia, joiden vaaditaan mestaruuden voittamiseen.

Matkan varrella saa tehdä muutoksia, mutta tavoitetta ei saa muuttaa. Se on maailmanmestaruus.

Maailmanmestaruus. Lähdetkö mukaan? Mikä on Suomi-visiomme? Missä voitamme maailmamestaruuden?

P.S. Pitäisi varmaan nimetä nyt niitä päättäjiä ja vaikuttajia, jotka pitäisi haastaa tekemään asialle jotakin. Ketkä ovat niitä vaikuttajia, joiden pitäisi olla mukana? Nimiä?

P.P.S. Jos olet samaa mieltä kanssani, reagoi ja jaa tätä viestiä. Muuten se jää vain osaksi “yksittäisen kansalaisen” kirjoittelua, jolla ei ole mitään merkitystä. Kiitos!